Se on jännä miten kaiken keskellä kroppa ja mieli antaa varoitusmerkkejä, signaaleja, joita pitäisi kuunnella, jotka muut, ulkopuolelta näkevät paremmin, kuin hyvin. Kuvan on ottanut eräs perhetuttu Oulussa pelireissulla. Hän sanoi, että olen väsyneen näköinen. Kysyi saanko nukuttua. Sanoi, että on huolissaan minusta. Sanoin, että olen kunnossa ja että olen vain tärähtänyt pelireissusta, en sen enempää. Taisin sujuvasti kertoa, että saan nukutuksikin. Enpä saanut, mutten kehdannut sitä myöntää. En itselleni, enkä hänelle. Oulun reissu taisi olla sellainen herätys, mutta en silti pysähtynyt. Tuijotin vain itseäni (ja lakkasin katsomasta peiliin) peilistä, totesin luumut silmien alla ja ilmeettömät kasvoni. Uupuneet kasvot.
The romahdus
2023 vuoden toukokuun lopussa romahdin, tuli seinä täydellä vastaan, burnout, kadotin totaalisesti itseni. Olin painanut sata lasissa, enkä huomioinut oman kroppani varoitusmerkkejä, vihjeitä, että nyt pitäisi hidastaa, nyt pitäisi sanoa, että tahti on liian kova. Tein töitä. Töitä oli monen ihmisen verran ja sitä tuli 20 työtehtävää lisää, kun oli listalta saanut yhden tehtyä. Se oli multitaskausta. Niin, ja olisi pitänyt olla kotona, läsnä perheelleen. Mutten ollut. Lopulta en ollut läsnä töissä, enkä kotona. Häilyin vain päivästä toiseen. Jotenkin. Sinnitellen. Koitin vain jaksaa. Mutta. En kuunnellut kroppaani, en mieltäni. Sitten tuli romahdus.
Tuli pitkä sairasloma. Ensin oli viikon pätkiä ja jouduin istumaan monet kerrat eri lääkärien vastaanotolla kertomassa samat asiat monta kertaa. En tehnyt juuri mitään muuta kuin itkin ensimmäiset kaksi viikkoa romahduksen jälkeen. Päivät kuluivat. Viikot vaihtuivat kuukausiksi. Olin kotona. Olisin voinut olla läsnä perheelleni, mutta hapuilin oman itseni kanssa. Sen syyllisyyden kanssa, etten tehnyt töitä, vaan olin sairaslomalla. Olin aina vain taistellut. En tiennyt, mitä nyt, kun oli sairaslomalla, oli aikaa, ei mitään työtehtävää. Omassa päässäni muutuin yhteiskunnan rasitteeksi. Nyt kun olisi aikaa tehdä ihan mitä vain on aina halunnutkin tehdä -mikään ei tuntunutkaan miltään eikä pystynyt tekemään juuri mitään. Pakotettuna, väkisin ja se sai olon vielä pahemmaksi.
Burnout
Oletko kokenut burnoutin? Taitaa olla aika yksilöllistä, miten se vaikuttaa ihmiseen ja elinympäristöön. Kuitenkin suurin osa tunnemyrskyistä ja ajatuspohjista on samat. Uupumuksen syyt ovat usein samankaltaiset. Yhteiskunta edellyttää, että yksilö on tuottava, tehokas, aikaansaava, niin töissä, kuin kotona. Tiedän, että on monia ihmisiä, jotka hallitsevat aikataulunsa täydellisesti ja saavat sovitettua työt ja kodin helposti, jaksavat harrastaa ja olla läsnä kaikille, ystäville ja perheelle. Mutta on myös meitä, joita elämä kolhii vähän enemmän ja elämän eri osa-alueet uuvuttavat enemmän, kuin toisia. Onko se erityisherkkyyttä? Sovitaan niin. Että olemme erityisherkkiä, herkkiä ottamaan elämä vastaan ja olemaan läsnä. Herkkiä tuntemaan ympäristö ja herkkiä ottamaan vastaan kaikki ympäristöstä. Se on uuvuttavaa, jos ei ole tilaa, jossa hiljentyä ja saada hetkeksi ajatusmäärän ja ihmishälinän ympäriltään rauhoittumaan. (ks. Sielun puhdistus)
Kolhuja
Elämä kolhaisi kaiken päälle leikkauksen jälkeisellä leikkaushaavan tulehduksella. Se ei ollut kiva juttu ollenkaan. Olin aivan loppu. Koko ajan vaan kaadettiin lisää. Maalis-huhtikuu 2024 meni mummon saattohoidossa. Kävin joka päivä sairaalassa pitämässä mummoa kädestä ja kertomassa muistoja, hyviä muistoja. Ja sitten, eräänä perjantaina, olin ottanut kahvia termosmukiin, virsikirjaan merkinnyt virret, joita laulaisin mummolle. Sain takin pois, tavarat tuolille, kun tajusin, että kaikki ei ole kuten pitää. Mummo oli kuollut.
Sitten heinäkuussa 2024 lähipiirissä koettiin uusi iso menetys. Tunsin, kuinka maa vajosi alta. Istuin samassa paikassa, missä arkussa makaava oli istunut mummon hautajaisissa. Se tajuamus oli melkoisen järkyttävä.
Usko katosi. Tiedätkö, kuinka ihminen kaipaa sitä jotain, että on kuoleman jälkeistä elämää, että kaikki ei vain pääty siihen viimeiseen sydämenlyöntiin, viimeiseen hengenvetoon. En enää uskonut siihen, mihin olin vähänkin uskonut tai oikeastaan toivonut. Nyt en enää.
Kuolema on kova vastus ihmiselle.
Nollapiste
Olen ollut sairaslomalla kauan. Edelleen hapuilen. Edelleen tunnen syyllisyyttä siitä, että olen sairaslomalla, enkä töissä. Edelleen tunnen tuskaa siitä, että en tunne mielihyvää asioista, joita olen aina halunnut tehdä ja nyt kun on aikaa, olen tehnyt.. Mutta ei mitään. Tyhjyys. Se on musertavaa suoraan sanottuna. Selviääkö tästä? Paranenko ja palaanko takaisin työelämään? Niin he sanovat. Sanovat, että tästä paranee. Niin. Uskottava kai se on. Moni on tämän saman kokenut ja selvinnyt pienillä kolhuilla. Toipuneet viikoissa tai kuukausissa. Olisinpa ollut niin onnekas. Nyt minulla on tämä sivu. Puran tänne turhautumiseni. Yritän taas aloittaa kirjan lukemisen. On ollut jo viikkoja niin, etten ole pystynyt lukemaan. Kyse ei ole kirjasta, se on varmasti hyvä, eli Virginia Woolfin Orlando. Sehän on ihan klassikko. Mutta tässä ”mielentilassa” se ei iske tajuntaan siten kuin pitäisi.
Olisinpa ollut niin onnekas, että burnoutista olisi selvinnyt kuukaudessa. Olisinpa.
Joten, jos otetaan se muiden uskonripe tähän ja sanotaan, että tästä on sitten matka ylöspäin ja parannutaan / toivutaan nopeasti. Eikö? Äh. Olipa elämä niin, että sen voisi vain kirjoittaa toisin. Toivon, että pääsen synttärireissulle. Sillä voisi olla pieni osuus askeleilla eteenpäin. Nyt on menty taaksepäin tai poljettu paikallaan. Lukaisepa juttu Malmbackasta tästä klikkaamalla ja juttuun Sielun puhdistuksesta pääset tästä klikkaamalla.