Tiedätkö sellaisen, kun on iso tavoite tai jotain mitä haluaa käyvän toteen, ja sitten iso peikko takaraivossa alkaa huutamaan, ettei se onnistu. Sellainen tunne, että tahtoo jotain, tietäen, että se ei tule tapahtumaan ja tietää vielä täysin syynkin, ettei kyse ole vain itsestä ja omasta saamattomuudestaan sillä kyseisellä hetkellä. Tavallaanhan se syy on oma, ettei toive toteudu, mutta olosuhteet .. niin -aina syyttävä sormi osoitetaan jonnekin muualle, kuin omaan itseensä, peilikuvaansa.
Liian isoja toiveita
On olemassa iso toive, minkä haluaisin käyvän toteen. Mutta mitä pidemmälle aika kuluu, sen enemmän mieliala (vielä tästäkin voi mieliala laskea) laskee, kun tajuaa, ettei toive voi millään keinoin toteutua. Paskan sairasloma. Jos ei olisi sairaslomaa, toive toteutuisi. Mutta silloin ei tosin ehkä olisi tarve. Mutta nyt. Kun olisi iso tarve. Iso toive. Onkin sairaslomalla ja pienet ”tulot”. Voi elämä, miten tällä hetkellä oma elämä näyttää säälittävältä ja epätoivoisen mahdottomalta.
Miksi edes yritän toipua. Mihin tässä pyritään. Mihin yritän nousta. Kun olen jo kaikki menettänyt, ei ole enää mitään menetettävää. Muttei myöskään ole enää mitään saavutettavaa.
Se yksi .. eikun toinen salaisuus
Niin. On olemassa toinenkin salaisuus.
Lisää luurankoja kaapista tipahtelee.
On toinenkin syy sairaslomalle, kuin burnout ja syy tälle iloisen sädehtivälle ulosannilleni*.
Masennus. Siinä. Siinä se toinen iso salaisuus on nyt sitten julkaistu.
– Vaikea-asteinen masennus ilman psykoottisuutta.
– Paniikkihäiriö.
– Ahdistuneisuushäiriö.
Siinä trio, jonka kanssa nyt yritän elää. Opetella elämään. Tällä hetkellä ei ole mitään muuta, kuin kirjat ja tämä sivusto. Kaikki muu on utua. Koitan asettaa itselleni jotain kiinnekohtia, sellaisia, mitä kohti mennä. Kuten oli nyt viimeksi –vaalipäivä. Siihen asti piti jaksaa. Nyt on syntymäpäivät (22.5.) seuraava etappi. Reissu. Synttärireissu Malmbackaan. Mutta se on muuttunut todella etäiseksi, lähes mahdottomaksi toiveeksi toteutua. Koska olen sairaslomalla. Koska en jaksa.
Ajattelin, että oli se Kojontuvan kirpputori sellainen yksi etappi. Että jaksaisi sinne asti. Mutta sitten tuli taas Malmbacka mieleen ja se, kuinka mieli kaipaa rauhoittumista kaikesta ulkoisesta ja paikan, missä voin vain olla. Olla olematta tai vain samoilla metsässä, tai istua kivellä. Lukea kirjaa tai olla lukematta. Siinä paikassa on jotain niin vetävää. Juuri tällaiselle tilanteelle se sähköttömyys, alkeellisuus, luonnon ympäröimät miilunpolttajan majat. Se on sielun lepopaikka. Mutta se on nyt yritettävä vain unohtaa. Ehkä syksyllä sitten.. ehkä joskus muulloin, kun en enää ole sairaslomalla. Ehkä joskus muulloin, kun on voimia tehdä jotain .. Mutta onko sitten enää tarve.
*sarkasmia
Pakopaikka
Kaikenlaista tapahtui, etapeiden välissä ja jälkeen. Lopulta tuntui, ettei ole enää mitään menetettävää. Se on sekavaa, kun haluaa jotain, vaikka kaikki onkin merkityksetöntä. Perustin kotisivut, kun en pystynyt enää lukemaan kirjoja. Aloitin kirjoittamaan kaikesta, mikä mielessä milloinkin oli. Paljastin salaisuuden. Paljastin ison syntymäpäivätoiveen. Avasin sisimpäni. Kirjoittaminen on aika ollut henkireikäni. Kaiken kokemani keskiössä se pelastuskeino. Pakokeino. Kirjoittaminen ja lukeminen. Jompi kumpi tai molemmat kerralla. Aina on ollut se pakopaikka kirjojen ja mielikuvituksen maailmaan kirjoittamalla tarinoita ja omia ns. päiväkirjamerkintöjä. Kirjoissa on sitä jotain, maagista. Melkein sanoinkuvaamatonta. Se on melkoisen alaspäin vetävää, kun ei pysty nauttimaan lukemisesta, saamaan iloa aina niin mahtavista kirjoista.
Yksi askel eteen, 17 taaksepäin
On melkein hyviä päiviä. On päiviä, jolloin olen pelkkää mustaa pilveä. On hetkiä jolloin jaksan toivoa, että pääsen johonkin, askeleen eteenpäin. Mutta hetken päästä mieli on taas musta. Ahdistus valtaa. Paniikkikohtaukset iskee päälle. Paniikkikohtaus vie kaikki energiat kuin vetäisten. Ahdistuskohtaukset on siitä hauskoja, että ne pistää ravaamaan pihaa eestaas, pesemään pyykkiä, pyyhkimään kaappeja, raivaamaan vaatteita. Vaikka onkin ihan totaalisen loppu, ahdistus saa jonkin pakonomaisen liikkeen aikaan, sellaisen, mikä vain pakottaa tekemään.
Olen jo muutenkin totaalisen väsynyt koko ajan. Ihan ilman paniikkikohtauksiakin. Ilman ahdistusta ja sen pakottamien toimien jälkeen. Nukkuisin vaikka koko päivän. Kun tulee yö. Uni katoaa. Puf. Sinne meni. Tien raivaa ajatukset. Uni on nujerrettu ajatuksen voimalla. Ei tahdonalaisella, vaan masennuksen voimalla. Sillä on uskomaton kyky valloittaa kaikki. Maalata taivas harmaaksi. Saada kaiken mitättömäksi ja öisin ajatukset sekasortoon. Masennuksella on voima saada ajatukset negatiiviseksi, skenaariot päässä ikäviksi, lopputulemat kaaokseen ja tulevaisuuden suunnittelun katoamaan. Ei ole huomista, ei tulevaisuutta. On vain tämä hetki, josta koitan selviytyä ensin. Voimat ei riitä muuhun. Vain tähän hetkeen.
En ole masentunut ..!!
Muistan burnoutin jälkeen kuinka lääkärin vastaanotolla itkin. Sitten kävin terveyskeskusksen mielenterveystyöryhmän ”hoidettavana” ja lääkärin vastaanotolla, kun sairaslomaa jatkettiin. Muistan kuinka kivenkovaan väitin etten ole masentunut. Lääkäri teki testit. Minä itkin. Intin. Raivosin. EN OLE MASENTUNUT, OLEN VAIN VÄSYNYT! Niin. Olin jo silloin todella syvällä. Mieli mustui salakavalasti. Tulevaisuus menetti merkityksensä. Sairaslomaa jatkettiin lisää. Yhtäkkiä terveyskeskuksen mielenterveystyöryhmä nosti kädet pystyyn ja sain lähetteen sairaalan puolen mielenterveyspolille tai mikä lie nimeltään oli. Teetettiin testejä. Kokeiltiin lukuisia eri mielialalääkkeitä (mutta olen todella herkkä sivuvaikutuksille*..). Vaihdeltiin lääkkeitä ja kävin eri lääkärien vastaanotoilla. Se oli raskasta. (*juttu löytyy tästä.)
Silloin, kun voimat on muutenkin totaalisen loppu, vaaditaan hirveästi jaksamista: eri tahojen kontaktointia, hakemuksia, lääkärin tapaamisia, hoitajan tapaamisia. Vakuutusyhtiö, Kela. Jo ne kaksi tahoa imee kaiken luuydintä myöten. Kaluaa tyhjäksi. Päättelee ihmisen työkyvyn lääkärin tekstien perusteella. Joku virkamies määrittelee, jahas, olet ihan kunnossa. Tai tuopas muutama selvitys vielä, kun lääkärilläsi on vääränlainen allekirjoitus, niin me mietimme että et olekaan mielenterveysasioiden vuoksi sairaslomalla vaan voisit todistaa, verikokein ja lausoinnoin, ettet ole alkoholisti tai narkomaani.
Oikeudenmukaisuuden olkikasa
Näin ihan oikeasti kävi kun olin terveyskeskuksen mielenterveystyöryhmän lääkärin lausunnolla hakenut sairaspäivärahaa Kelalta. Lääkärin allekirjoitus ei suinkaan ollut mielenterveystyöryhmä, vaan tittidiiiiii, päihdepoliklinikka, koska sama lääkäri toimi sekä mielenterveys- että päihdepuolella. Tätä ei ole saatu mistään lausunnoista muutettua, koska kyseinen lääkäri ei enää työskentele terveyskeskuksella. Jipii. Kaikki tämä tapahtui leikkausoperaation ympärillä ja leikkaushaava kun tulehtui, jouduin päivystykseen ja sairaalaan. Sain niin kamalaa kohtelua, että olin ihan kauhuissani.
Sittenhän se selvisi se syy. Vaikka kaikki me olemme samanarvoisia ihmisiä, oikeutettuja hyvään ja turvalliseen hoitoon niin sairaalassa kuin terveyskeskuksessa, tämä todisti, että niin ei todellakaan ole.
Se vääryys mitä koin. Se kohtelu. Se pahensi oloani. Vajosin syvemmälle. Oli jo valmiiksi elämä pirstaleina, niitä kun vähänkin olin saanut keräiltyä, tapahtui aina jotain, mikä murskasi jo kootut ja vielä enemmän. Kaikki kokemani sairaalassa, kun olin saanut yhdistettyä asiat, sai oikeudenmukaisuuden raivon päälle.
Miksi kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia sairastuessaan?
Jo itse sairastuminen, oli se sitten fyysinen tai mielenterveydellinen syy, asettaa meidät eri arvoiseen asemaan. Yksityinen vai julkinen terveydenhuolto. Näin alkajaisiksi. Sitten sairaspäiväraha. Jos on pitkään ollut työkyvytön, sairaspäiväraha on onnettoman pieni. Eläkettä ei ole kertynyt, eikä kerry.
Onko sairas yhteiskunnan painolasti? Hukkavara, heittopussi, testinukke, yhteiskunnan varojen ja sosiaalipalveluiden väärinkäyttäjä. Verovaroilla lusmuilija. Hyödytön yhteiskunnan osanen, mikä on ihmisarvon alapuolella.
Onko mielenterveydellisistä syistä sairaslomalla oleva hullu? Töitä pakoileva teeskentelijä?
”Menisit sinäkin siitä töihin tienaamaan, etkä ruikuttaisi kaiken kansan edessä siitä, ettet voi tehdä samoja asioita, kuin töissä käyvät.” Tällaista se on. Ei riitä, että itse itseään syyllistää* sairaslomalla olemisesta, varattomuudesta ja yhteiskunnan varoilla elämisestä, se ei riitä. Muidenkin on täytynyt päästä se sanomaan. Mitä ikinä tein tai olin tekemättä. Vapaata riistaa arvostelulle. Totta kai. Varsinkin nyt kun on julkinen blogikin ja kotisivut. Kaikki on nyt julki, julkaistu.
Arvostelut tuli tosin jo ennen näitä kotisivuja. Hassua kyllä, näiden kaikkien artikkeiden ja blogikirjoituksien jälkeen olen saanut todella paljon tsemppaavia viestejä. Tukea jopa ihan tuntemattomilta, puolitutuilta ja monelta muulta.
(*Kun minä vielä olin -burnout artikkeliin tästä)
Ihminen on ihmiselle susi
Mutta mitä jos ei olisikaan. Mitä menetettävää meillä on, jos toisien (jopa tuntemattomien) arvostelemisen sijaan tukisikin toista. Mitä jos me kannattelisimme toisiamme, kuopan toisen jalkojen alle kaivamisen sijaan? Siitä olisi vähemmän vaivaakin.
Mitä menetettävää sinulla on?
Minulla ei ole enää mitään. Silti, tai ehkä juuri siksi nyt näen sen niin kirkkaasti, kuinka paljon helpompi on vain jättää vastaamatta viestiin, häipyä sairastuneen elämästä vähin äänin takaviistoon. Moni katosi ympäriltäni, kun sairasloma alkoi. Oli kuin suoraan lakaistu pois elämästäni. On niin paljon helpompi olla sanomatta mitään, kuin osoittaa edes pienellä sydän-emojilla, että on olemassa sairastuneen elämässä. En tuomitse elämästäni kadonneita ihmisiä. Tiedän omakohtaisesti, kuinka vaikea on keksiä sanoja sairastuneelle tai jonkun läheisen menettäneelle. On vaikea sanoa, olen läsnä, jos ei pysty olemaan läsnä, vaikka sairastunut ei sitä odottaisikaan. Sairastunut ehkä odottaisi sitä yhtä sydäntä, jotta tietäisi, että kaikki eivät ole kadonneet.
Ihminen on ihmiselle susi. Negatiivisuus on helpompaa, kuin olla toiselle läsnä sanoin tai teoin*. Jos olet kannatteleva. Jos oletkin tsemppaava. Hymyilet poispäin katsomisen sijaan, kun joku kävelee ohitsesi tai kohtaat ihmisen. Ei tarvitse olla small talkin kuningas tai kuningatar, hymy voi pelastaa toisen päivän. Mieti mikä voima naurulla on. Senhän sanotaan pidentävän ikää. Niin se hyvä olo, ne kemiallista jutut mitä aivoissa tapahtuu. Ilo, hymy, nauru, tuki, tsemppi. Mitä jos sen ikävän sanan, arvostelun jättäisikin sanomatta? Mitä jos olisi hiljaa sen sijaan, että loukkaisi toista? Ihan yleisestikin. Jos loukkaisimme toisiamme vähemmän, yhteishenki ja omakin olo voisi parantua huomattavasti.
(*Lue myös artikkeli Peikko.)
Mutta on se peikko
Mutta, on se peikko. Itselläni, se peikko huutaa, raivoaa, hyppii olkapäällä. Saa kaiken hyvän muuttumaan joksikin muuksi. Verhoaa kaikki aikeet ja eleet epäilyksen alle. Mitä jos tuolla ihmisellä on joku taka-ajatus? Joku on ystävällinen, tukee, osoittaa, että on elämässäni. Peikko, masennus huutaa, että se ihminen ei oikeasti ole siinä, minä vain kuvittelen, että on ystävällinen tai haluaa jotain hyvää.
Peikko, masennus sanoo, että on ihan turha kuvitella pääsevänsä pois neljän seinän sisältä synttärireissulle Malmbackaan*, koska olen epäonnistuja eikä minun ole mahdollista kerätä mitenkään sitä reissukassan vaatimaa summaa. Vaikka sain reissukassaan yhden lahjoituksen, mieli sanoo ei, ei onnistu. No, ei se ihan oikeasti ole onnistumassakaan, koska en pysty keräämään reissukassaa kirpputorimyynneillä. Mutta se, se mitä yritän tässä kirjoittaa, kertoa, on se, miten masennus saa kaiken hyvän kääntymään pahaksi, vaikka oikeasti jossain olisi toivoa. Vaikka mitä tekisin, yrittäisin kuinka kovasti, silti kaikki kääntyy lopulta väärinpäin ajatuksissani.
(*artikkeliin synttärimatka Malmbackaan tästä)
Kolina käy
Noin. Nyt on luurangot kaivettu kaapista ja kolistellen tuotu julkisuuteen. Enempää siellä ei olekaan. Ehei.
Kuten aiemmin olen sanonut, kirjoittaminen auttaa. Kirjoittaminen vähentää pääni sisällä olevan sanamäärän sekasotkua. Kirjoittaminen keventää lauseiden taakkaa ja nostaa ihan pikkuisen kiven kerrallaan olkapäiltäni. Kirjoittaminen vähentää kirjaimien kaaosta, selkeyttää pääni sisällä vyöryvien sanojen pyörteen lauseiksi ja päästää ne näppäimistön kautta tietokoneelle. Sanoja paperilla, niitä ei pysty lukemaan. Käteni nyt vain ovat tällaiset. Niillä ei enää kirjoita huippunopeudella tietokoneella, eikä käsin kirjoiteta inspiraation tai sanatulvan vyöryessä pään sisältä ulos.
Käsin kirjoitetusta ei saa jälkeenpäin selvää. Olen kirjoittanut runoja vihkoon käsin. Osasta ei saa selvää. Olen koittanut tulkita niitä. No, pitänee näyttää äitipuolelleni ne tekstit, tulkitsihan hän Esa Saarisen minulle kirjoittaman omistuskirjoituksenkin. Äitipuoleni on sairaanhoitaja. Sydänosastolla. Hän pelasti isäni hengen. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen. Isäni ja äitipuoleni ovat olleet todella isosti tukenani, vaikka asuvatkin vähän kauempana. Mutta niin. Eksyin hiukan aiheesta, tai tavallaan en. Kirjoittaminen on keino selviytyä yhdestä hetkestä toiseen hetkeen.
Kuten aiemmin kysyin, paraneeko tästä, auttaako tähän mikään. Paranenko, kuinka todennäköistä on että paranen. Tulenko terveeksi?* Onko tästä pohjattomasta kuilusta askelia, portaita ylös, pois?** Kysymykset pyörivät päässäni, vaikka masennus saa sanat kuulostamaan todella tyhmältä omassa päässäni. Jotenkin, kuin joku kertoisi yhtä ja samaa todella tyhmää vitsiä kerta toisensa jälkeen, eikä kukaan naura yhdenkään kerran jälkeen. Kuin iso vitsi. Haha.
(*artikkeliin tästä **retorisia)
Mutta eihän elämä ole vitsi. Mutta silti sen voisi saada vaikuttamaan edes hiukan enemmän aurinkoisemmalta.