”Mun täytyy mennä sinne, minne jalat ei enää kanna.”
Tiedän, tiedostan kaiken. Se on se pahin. Se, kun en pysty tekemään asialle mitään.
”Ole se muutos, jonka maailmassa tahdot nähdä.”
En pysty.
Tiedostan, että jos haluaa jonkin asian muuttaa, täytyy muuttaa itseään, mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Täytyy mennä sinne minne jalat ei enää kanna.
Mistä saa voimia siihen? Miten saan jalat kantamaan? Edes hetken vielä, yhden hetken.
Mistä löydän sen kadotetun toivon. Sen uskon elämään.
Ne on ne kadonneet. Ja siksi. Siksi jalat ei enää kanna.
Vaikka mitä tekisin, vaikka millä tavaralla, kuinka monella kirjalla itseni ympäröisin. Vaikka mitä ”ennen niin kivaa ja mitä olisin aina halunnut tai mitä olisin halunnut tehdä ja nyt tein..” tekisin.
Vaikka kuinka yritän. Vaikka .. kuinka .. yritän.
Se ei onnistu. Olen tässä. Edelleen jumissa. Syvemmälle vajonneena. Yksinäisyys ihmisvilinässä. Musta pilvi auringonpaisteessa. Kyynel silmänurkassa vesisateessa. Ontto puunrunko. Kumea tyhjä kaivo. Syvä loputon suo. Syvemmät askeleet. Pidempi matka.
Kun jalat ei enää kanna .. mutta silti vain .. on pakko tarpoa .. ja etenemisen sijaan vajota syvemmälle. Sitä, miten se on enää syvemmälle mahdollista mennä, sitä en ymmärrä. Sille en löydä sanoja. Sen vuoksi hukkuu. Sen vuoksi.
Jalat ei enää kanna.