Kun koronavuosien aikana vaalikampanjoin, odotin tulevaa innostuksen kimalle silmissäni. Olin valmis tekemään kaikkeni, jotta loimaalaisten kotikaupunki olisi hyvä paikka asua ja elää. Olla mukana rakentamassa tätä kaupunkia, mukana parantamassa yhteistyötä.
Mutta toisin kävi. Sairastuin. Jouduin pitkälle sairaslomalle. Omat osallistumiseni valuivat sormien läpi. Vara oli paikallani aluksi työn vuoksi, sitten sen vuoksi, että olin sairaslomalla. Tästä pääset lukemaan lisää.
Vuodet valuivat ja olo oli mikä oli. Valtuustokauden loppu häämötti, tuli yhtäkkiä. Uudet vaalit. Osallistuin. Ajattelin, että saan yhteiseen pottiin kerättyä ääniä. Kampanjoisin oman jaksamiseni mukaan. Yritin ja osallistuin. Samalla jostain syvältä kumpusi se sama, mikä neljä vuotta sitten olikin ollut koko ajan tuolla rinnassani. Se rakkaus kotikaupunkiani kohtaan.
Olin ymmälläni, miten kovasti, lujaa ja raskaasti otin tippumiseni. Äänimäärä. En edes halunnut tarkastaa sitä. Päässäni vain kumisi: ”tipuit, tipuit!” Juuri kun olin asettunut aloilleni, että olen valtuutettu, en enää ollutkaan. Tai, olen, vielä ensi maanantain (19.5.2025) viimeiseen kokoukseen asti. Aika meni käsittämättömän nopeasti. Vaikka kitkuttelin päivät, minuutti kerrallaan. Koko kausi meni vauhdilla.
Meni monta päivää toipua siitä, että en päässyt jatkokaudelle. En tiedä, en oikeastaan ollut odottanut mitään mihinkään suuntaan. Ajattelin, että kampanja on sitä, että kerron ajatukseni Loimaasta eteenpäin, julkisesti muillekin. En sen enempää. En lupaillut, en vakuutellut. Olin vain. Ja tein parhaani vallitsevissa olosuhteissa.
Mutta putosin ja se tuntui käsittämättömän pahalta. Tuntui, että olen pettänyt äänestäjäni. Neljä vuotta sitten minua äänestäneet. Petin heidät. Petin loimaalaiset, kun sairastuin ja jouduin sivuun valtuuston kokouspöydästä. Se on kova paikka edelleenkin. Se on pettymys itselleni. Olen anteeksipyynnön velkaa, anteeksi rakas äänestäjäni, petin sinut. Siltä tuntuu, että olen sen anteeksipyynnön velkaa, että se pitäisi huutaa turuilla ja toreilla. En voinut ennustaa, mitä tuleman pitää ja nyt kävi näin. Petin sinut ja itseni.
Huomenna se sitten on. Astelen viimeistä kertaa kokoukseen. Sitten neljä vuotta ”tyhjyyttä”. En sitä nyt tässä mielentilassa pysty paremmin kuvailemaan. Kuljin, ja edelleen kuljen etappien mukaan. Vaalit oli yksi etappi. Malmbacka toinen. Jne. Mutta lue blogistani mikä homma on. Miksi kaikki on niinkuin on. Jos haluaa pikaisen otteen, aloittaa burnout -artikkelista, skippaa peikon, lukee ensimmäisestä salaisuudesta ja sitten epätodennököisyyksiä -se toinen salaisuus artikkelit.
Maanantaina … auto kohti Sarka museota ja sitten se on.. That’s it. Loppu. En tiedä mitä neljän vuoden päästä, lähdenkö vielä ehdolle. En pysty ajattelemaan vielä niin pitkälle. Nyt vain on tämä hetki. Ja että se hetki on nyt mennyt ohi ja se on loppu.