Pieni sivuvaikutus, kuukaudessa painoa lisää 13 kiloa, kaikki alavatsaan. Mikään vaatteistani ei mene enää päälle. Näytän raskaana olevalta. Trust me -lääkäritkin sen testasi, en ole raskaana. Olen vain kipulääkkeideni sivuvaikutuksien uhri. Tai herkästi sivuvaikutuksia saava.
Nykyisessä olomuodossani tuollainen painonnousu on melkoinen. Lisäksi, painonpudotus tuntuu ylivoimaiselta. Tällä hetkellä ei ole voimavaroja mihinkään. Saati kivuilta (klik tästä, jotta tiedät mistä kyse) alkaa jotain lenkkeilyä harrastamaan.
The askartelupaskartelu
Selailen silloin tällöin Facebookia ja eteen tuli aina vain uudelleen kuvia jumppa- ja joogaohjeista. Aluksi sivuutin ne, lopulta otin ja aloin tallentaa ns. järkeenkäypiä ohjeita.
Tulostin miniprintterillä ohjeet, liimasin kortteihin, eli askartelinpaskartelin. Toiselle puolelle tulostin tekstin, mikä jumppa- tai joogaohje on kyseessä. Muovilaatikoissa lukee ”Jumpat” ja toisessa ”Joogat”. Tuossa ne on, pöydällä. Luen tekstejä… Mietin, kaikkea sitä ihminen eläessään tekee, kuten keski-ikäisenä alkaa askartelemaanpaskartelemaan jumppaohje-kortteja ja JOOGAkortteja. Huhhei. Mihin maailma on oikein menossa. Minä, joka sanon, että olen notkea kuin norsu, ketterä kuin kameli. Joogaa. Minä! Oikeasti. Mutta niillä ohjeilla oli ”helppo” saada timmi vatsa. Yeah right.
Putoaa, ainakin jotain putoaa
Mistä energia ja tahdonvoima jumpata 13 kiloa pois, kun hädintuskin jaksan olla hereillä. Eikä tarvitsisi edes 13 kiloa, saisi edes muutaman kilon, ettei tarvitsisi koko vaatevarastoa vaihtaa. Olisi paino edes levittynyt koko kroppaan, mutta ei. Vain alavatsalle, niin ettei housut mene päälle. Tai, menee Puman collarit. Niillä mentiin talvi. Jipii.
Olen koko ikäni ollut hoikka. Alipainoinen. Painoin 47.6 kg, kun aloin odottaa poikaani. Olen painanut siis 2 kertaa (ennen tätä painonnousua) yli 50 kg ennen 40 ikävuottani. Hetkellisesti vuonna 2006 (muistaakseni, taisi olla 2008..) ja silloin kun odotin poikaani. Silloin, neuvolassa pari päivää ennen synnytystä (rv 38 + 2) painoin 60 kg. Nyt painan 63 kg. Ei pysty käsittämään. Ei mitenkään.
Pahin tässä kaikessa on se, että en pysty (enkä vieläkään) hyväksymään, että kyseessä olisi ”keski-ikäisen normaali keskivartalolihavuus”, vaan se piti minulle erittäin töykeän mieslääkärin ja vielä töykeämmän gastrokirurgin (on sappikiviä, mutta gastrokirurgin mielestä ne ei haittaa elämääni..) minulle ilmoittaa. Olen keskivartalolihava keski-ikäinen yhden lapsen äiti. Tai käyttämieni lääkkeiden sivuvaikutuksien lopputulos. Kummin vain, siinä on jotain sulateltavaa.
Kuten se alavatsan 13 kg.
Kroppa sanoi moi-moi
Niin. Kaikessa oli, on siis kyse siitä, että joulukuussa 2024 painoa humahti yhtäkkiä kroppaan. Aina nopealla aineenvaihdunnalla mennyt kroppani otti yhtäkkiä täyden stopin. Kaikki mitä söin, yhtäkkiä, vaan jäi kroppaan. Vatsaan. Oli kuin kroppani olisi sanonut ”moi-moi” ja jättänyt minut ihmettelemään, mikä muotti oli jäänyt jäljelle. Liian pieni. Ahdas. Uusi olomuotoni oli iso. Raskausvatsan näköinen hirvitys. Otetaan siis huomioon se seikka, kuten aiemmin tuolla kirjoitin: olen aina, AINA, ollut todella hoikka, liian laiha. Siksi, ehkä siksi tämä nopea painonnousu on niin kamalan vaikea hyväksyä.
Ehkä siksi (vaikka tämä pääni onkin nyt mitä on, lue tästä klikkaamalla asiasta) ne kuvat jumpista ja joogista iski minuun. Jotain toivoa on oltava.. vai onko? Miksi kaikki tuntuu niin omituiselta, ei minulta itseltäni. Ei ajatukset, ei vartaloni. En ole vieläkään käsittänyt olevani yli nelikymppinen. Ehkä kaikki on vain valtavaa ikäkriisiä ja kun se iskee tajuntaan, se minun fyysinen ikäni, myös se henkinen ikäni (huumorin ja tilanteen mukaan) pikkulapsesta tai teini-ikäisestä nousee siihen ”vaadittuun” tasoon.
Ja paskat sanon minä!
Minkälainen olet?
Jos teen jumppa- ja joogakortteja. Tulostan jotain ihme räpellyksiä, leikkaan ja liimaan. Se on minua. Miksi pitäisi olla olettamus, vaatimus, miten pitäisi olla, kun, kun, koska, koska minä olen keski-ikäinen keskivartalolihava perheenäiti. En ole se MILF, en hot mama. Olen .. tällainen. Aikuistuminen on eri asia, osata hoitaa yhteiskunnan vaatimat asiat, verot jne. Mutta se mielenlaatu. Millainen olet, millainen olen. Olenko ikäiseni tasoinen? Olenko ikäiseni veroinen ja edustan ikäryhmääni hyvin. Enpä taida. En ainakaan pääni sisällä. Ulkomuotoni on sairasloman ja lääkkeiden sivuvaikutuksien (ja oletuksena myös aineenvaihdunnan nopea hidastuminen, tai lähes täysi stoppaaminen) ansiosta hieman hassahtanut. Katson somekuvia ja vertaan itseäni. Voi apua! Se kamala sana ”vertaa”. Vertaa, miten joku jumppaa, joku vetää punttisalilla leukoja.. ja ainoa mitä itse teen leuoillani, on liikuttaa niitä puhuessa tai syödessä.
En ole hot mama. Vaikka haluaisinkin. Tahtoisin parikymppisen kropan ja joustavuuden. Voisin tietysti saada sen. Jos olisi .. JOS. Voi elämä. Siinä toinen vihollissana ”vertailun” lisäksi. Jossittelu. Muttittelu. Vetoanko lopun ikääni johonkin tekosyyhyn. No. Tämä olotilani ei ole tekosyy. En vain pysty. Vaikka kuinka yrittäisin. Nytkin, katson kelloa voinko jo mennä päiväunille ja lasken kuinka monta tuntia ehdin nukkumaan tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen, kunnes lapsi tulee koulusta.
Nukkuminen
Niin. Sen sijaan, että ottaisin noista hienoista askartelupaskartelun tuotoksien korttien neuvoista vaarin ja alkaisin tekemään vatsalihaksia, painankin pään tyynyn.
Closure
Pidän aktiviisesti jumppa- ja joogakortit kirjoituspöytäni päällä, en laita niitä laatikkoon. Katson niitä, selaan. Otan muovilootan käteeni ja luen kannen tekstin. Aktiivista. Eikö? Ja hyvin tehokasta. Rasvaa polttavaa. Mielessäni on liikaa asioita. Aivan liikaa. Siksi se synttärireissu Malmbackaan olisi ihan tähdellinen tähän väliin. Mutta. Kuinka aktiivisesti pystyn keräämään somekirppis myynneillä rahat reissuun tai kuinka hyvin pystyn jumppaamaan tai joogaamaan niin paljon, että mahtuisin korkeavyötäröisiin uusiin (ostin ne viime vuoden lokakuussa) ulkoiluhousuihini. Ehdin käyttää niitä vain muutaman kerran. Nyt vetoketju ei ole menossakaan kiinni. Melko masentavaa. Mutta asialle on saatava jokin päätös. Closure.
Vai onko?
Ehkä jonain päivänä, meanwhile, katson ja selaan kortteja. Paino on mikä on. Siinä missä on. Mahdan sille jotain. Mutten jaksa. En pysty. Joten käytän collareita. Etsin paidoista sellaiset, jotka peittävät ”raskausvatsan”. Toivon, että kesästä tulee kylmä, että voin vaatteilla peittää olomuotoni. Mikä siinäkin on. Häpeä. Ihan oikeasti! Häpeän vartaloani. Nykyistä olomuotoani. Häpeä -lisättäköön se vihollissanojen joukkoon. Kirjoittaa voi tosin mitä vain. Se on eri asia sitten mitä oikeasti tuntee sisällään, mitä tapahtuu tai mitä oikeasti tekee. Sanoista tekoihin. Se ei aina mene ihan niin.
Jonain kauniina päivänä (pöh) jaksan jumpata ja joogata. En vielä. Ehkä joskus. Sillä välin yritän, yritän todella kovasti tottua tähän. Olen tällainen. Juuri sopiva. Sopivanlainen. Vaatteet ei mahdu päälle, mutta voi hankkia pikku hiljaa uusia. Olen sopiva. Olen hyvä. Olen tärkeä. Olen minä. Olen juuri tällainen ja se on okei. Se on todellakin okei. Jos kirjoitan sen, nämä kaikki monta kertaa ja luen ne sanat, saako se sitten oman pään hyväksymään asian? Hyväksyntä. Kenen muun hyväksyntää tarvitsen, kuin oman itseni? Sepä se. Siinä se oleellisin, tärkein on. Minä hyväksyn itseni (ja luen tuo lauseen monta kertaa, jotta se kävisi toteen… ei ihan ehkä, mutta aina voi jotenkin pitää yllä sitä toivoa) ja minä olen hyvä juuri tällaisena, kuin olen.
Sinä siellä, rakas lukijani! Minun kotisivuilleni ja blogiini eksynyt ihminen. Kaiken tämän mielenkaaoksen tuotoksen lukija. Ei saa unohtaa sinua. Olet tärkeä. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet! ❤️ Olet tässä, olet nyt. Sinulla on mahdollisuus. Aina on mahdollisuus. Aina on toivoa. . . . .
Ja nyt menen nukkumaan.